Arkkitehtuurikilpailujen uudelleenajattelua 

Uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon anonyymissä ja kansainvälisessä suunnittelukilpailussa hyödynnettiin yhteiskehittämistä ennennäkemättömässä laajuudessa. Tavoitteena oli vaikeuttaa tuomariston työtä tekemällä kaikista finalistiehdotuksista mahdollisimman hyviä.  

Kirjoittanut Tommi Laitio

Suomi elää ja hengittää muotoilusta ja arkkitehtuurista. Suomalainen design-perinne on maailmanlaajuisesti tunnettua, kansallinen ylpeydenaihe ja yksi tärkeimmistä syistä matkustaa Suomeen. Kun Suomen valtio ja Helsingin kaupunki perustivat vuonna 2022 Suomen arkkitehtuuri- ja designmuseosäätiön uuden, maailmanluokan museon rakentamiseksi yhdessä säätiökumppanien kanssa, odotukset eivät olisi voineet olla korkeammalla.

Arkkitehtuurin ja muotoilun yhdistäminen yhdeksi museoksi on ollut vuosikymmenten projekti. Uuden museon tavoitteena on demokratisoida arkkitehtuurin ja muotoilun työkaluja sekä lisätä tietoisuutta siitä, kuinka muotoilulla voidaan rakentaa kestävämpää tulevaisuutta. Museon tontti on osa Helsingin siluettia Presidentinlinnan, Helsingin kaupungintalon ja kahden katedraalin rinnalla. Museon 150 miljoonan euron peruspääoma kerättiin aikana, jolloin useimmat museot, taiteilijat ja taideinstituutiot kohtasivat leikkauksia. Kyseessä ei ole mikä tahansa museo, vaan nimenomaan arkkitehtuurin ja muotoilun museo.

Kaikista näistä syistä sekä museon toteutustavan että tuloksen on oltava maailmanluokkaa.

Anonyymiyden ja osallisuuden tasapaino

Keskustelut suomalaisen arkkitehtikunnan kanssa osoittivat, että jokainen arkkitehti Suomessa ja ulkomailla halusi voittaa tämän kilpailun. Samanaikaisesti sekä Suomen arkkitehtiliitto SAFA että julkiset rahoittajat vaativat kilpailun noudattavan 150-vuotista suomalaista perinnettä: kaksivaiheista ja anonyymia kilpailua. Tuomaristo arvioi ja valitsee finalistit anonyymisti. Finalistit saavat kehitysapurahan lopullisen ehdotuksen työstämiseen. Suunnittelijoiden henkilöllisyys paljastetaan vasta voittajan valinnan jälkeen. EU-lainsäädännön mukaan kilpailu tuli toteuttaa koko EU:n alueella julkisena hankintana.

Suomen kilpailuperinne on syystäkin ylpeyden aihe. Anonymiteetin ajatuksena on poistaa ennakkoasenteita ja antaa työn puhua puolestaan, olipa kyseessä konkari tai vastavalmistunut arkkitehti. Useat merkittävät suomalaiset arkkitehdit ovat tehneet läpimurtonsa anonyymeissä kilpailuissa. Ne ovat tuottaneet ikonisia rakennuksia, kuten Paimion parantolan (Alvar Aalto, 1933) ja Helsingin keskustakirjasto Oodin (Arkkitehtitoimisto ALA, 2018). 

Samanaikaisesti museohanke on erittäin monimutkainen. Museorakennus on osa suurempaa Eteläsataman kehityshanketta, mikä edellyttää koordinointia. Julkinen rahoitus toi mukanaan moraalisen velvoitteen osallisuuteen ja yhteiskehittämiseen. Myös museon työntekijöillä on tärkeää ja syvällistä asiantuntemusta museon erityisolosuhteista, joka olisi ollut hölmöä jättää hyödyntämättä.

Tarvittiin siis kilpailuprosessi, joka yhdisti ensi silmäyksellä ristiriitaiset tavoitteet: yhteiskehittämisen ja anonymiteetin. Arviointiin haluttiin tuoda tavallista laajemmin näkökulmia ja asiantuntemusta, mutta samalla varmistaa anonymiteetti tuomariston työssä. Anonymiteetin vaarantuminen voisi johtaa oikeusprosesseihin, viivästyksiin, luottamuksen menetykseen – tai jopa koko kilpailun uusimiseen.

Vaihe 1: Finalistien valinnan tukeminen

Perinteen ja odotusten mukaisesti suunnittelukilpailulle haettiin hyväksyntä Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n kilpailutoimikunnalta, joka myös nimesi kaksi jäsentä tuomaristoon. Kuukausien neuvottelujen tuloksena oli paranneltu versio perinteisestä kaksivaiheisesta kilpailusta.

Oodista (544 ehdotusta) ja Guggenheimin (1715 ehdotusta) kilpailusta tiedettiin, että ensimmäinen vaihe houkuttelee valtavan määrän osallistujia. Tavoitteena ei ollut rikkoa ennätyksiä, minkä vuoksi kilpailun ehtoja rajattiin tietoisesti. Ehdotuksen maksimipituus oli 12 sivua, ja osallistuminen rajattiin valmistuneisiin arkkitehteihin.

Arvio osui oikeaan – kilpailuun saapui 624 ehdotusta. Kaikki ehdotukset julkaistiin verkossa Helsinki Design Weekin aikana syyskuussa 2024.

Tuomariston ensimmäinen etappi oli semifinalistien lista: 20–30 ehdotusta, jotka parhaiten vastasivat kilpailuohjelmassa asetettuihin kunnianhimoisiin vaatimuksiin.

Tavallisesti tuomariston tekemää finalistien valintaa tuetaan asiantuntija-arvioilla kaavoittajilta, rakennesuunnittelijoilta ja talousasiantuntijoilta. Me halusimme mennä pidemmälle.

Museokokemukselle on asetettu kunnianhimoiset tavoitteet. Siksi oli tärkeää, että asiantuntemus museotoiminnasta ja urbaanista kulttuurista nostettiin finalistien valinnassa samalle tärkeyden tasolle kuin kustannuslaskenta, kaupunkikuva tai rakenteet. Rekrytoimme kansainvälisesti tunnustettuja urbaanin kulttuurin ja museotoiminnan asiantuntijoita, jotka eivät olleet sidoksissa kilpailun järjestäjätahoon. Heidän tehtävänsä vastasi insinöörien, arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden toimeksiantoa: antaa yksityiskohtaista palautetta oman erikoisalansa näkökulmasta – esimerkiksi näyttelysuunnittelusta, museologistiikasta, kaupunkitapahtumista, ravintolatoiminnasta ja asiakaskokemuksesta.

He kommentoivat muun muassa sitä, kuinka hyvin tekniset tilat soveltuivat suurikokoisten esineiden siirtämiseen, kuinka toteuttamiskelpoisia audiovisuaaliset kokemukset olivat museon sisällä ja sen ulkopuolella, miten työpajatilat toimisivat lapsille, ja kuinka hyvin suunnitelma osoitti ymmärrystä kirjaston merkittävästä roolista tutkimukselle. Riippumattomana koko sidosryhmäprosessin fasilitaattorina tiivistin tämän palautteen lyhyiksi muistioiksi tuomaristoa varten.

Tuomaristo julkisti viisi finalistia 18. joulukuuta 2024. Hyväksyttyään kilpailun toisen vaiheen ehdot, kuten teknisen asiantuntemuksen lisäämisen suunnittelutiimeihin, kukin finalisti sai 50 000 euroa kehittääkseen lopullista ehdotustaan.

Finalistiehdotusten viisi ensimmäistä sivua julkaistiin Helsingin kaupungin Kerro kantasi -palvelussa. Keskustelu verkossa oli vilkasta, kriittistä ja osoitti arkkitehtuurin ymmärrystä. Monet kommentit keskittyivät yksittäisten ehdotusten kritisoimiseen tai peräänkuuluttivat näyttävää "wow-arkkitehtuuria". Joidenkin kommenttien perusteella heräsi kysymys, toimiko verkkoalusta myös purkukanavana arkkitehdeille ja muille suunnittelualan ammattilaisille, jotka olivat käyttäneet satoja työtunteja ehdotuksensa tekemiseen – saaden lopulta vain kielteisen päätöksen.

Jälkikäteen ajateltuna kilpailun järjestäjätaho olisi voinut olla selkeaämmin viestiä, että voittajaa ei valita julkaistun materiaalin perusteella, vaan finalisteilla olisi kuukausia aikaa kehittää tai jopa radikaalisti muuttaa ehdotustaan saamansa palautteen pohjalta. 

Tavallisesti finalistitiimit kehittävät ehdotustaan pelkästään kirjallisen tuomaripalautteen perusteella. Halusimme mennä pidemmälle. Päätimme tehdä jotakin, mitä ei ole Suomessa aiemmin tehty tässä mittakaavassa: tarjota kaikille finalistitiimeille asiantuntijakonsultointia toiminnallisuudesta ja käyttäjäkokemuksesta.

Vaihe 2: Asiantuntijapalaute

Tammikuussa 2025 neljä asiantuntijaryhmää arvioi finalistiehdotuksia tietämättä suunnittelijoiden henkilöllisyyksiä. Ryhmät olivat:

• Arkkitehtuuri- ja designmuseon henkilökunta
• opettajat ja kasvattajat
• kaupunkikulttuurin asiantuntijat (esim. poliisi, skeittaajat, nuorisotyö)
• esteettömyyden asiantuntijat

Asiantuntijat perehtyivät töihin ensin itsenäisesti ja osallistuivat sitten neljän tunnin työpajoihin. Työpajoissa jokaiselle ehdotukselle annettiin täsmälleen sama käsittelyaika. Ulkopuolisena fasilitaattorina vastasin tasapuolisuudesta ja palauteraporttien koostamisesta. Käyttäjätyöpajojen rinnalla kerättiin perinteisillä tavoilla teknistä ja rakenteellista asiantuntemusta.

Prosessin lähtökohtana oli arkkitehtien ammattitaidon ja osaamisen kunnioittaminen. Perehdytyskeskusteluissa asiantuntijoiden kanssa kuvailin kunnianhimoamme sanomalla, että haluamme tehdä tuomariston työstä vaikeampaa tukemalla kaikkia viittä finaaliehdotusta niin, että ne ovat mahdollisimman hyviä. Tavoitteena ei ollut suunnitella kilpailutöitä uudelleen, vaan tukea niiden kantavaa alkuperäistä ajatusta käytännönläheisellä palautteella toiminnallisuudesta ja kokemuksesta. Sen sijaan, että olisimme asettaneet ehdotuksia paremmuusjärjestykseen tai vertailleet niitä keskenään, lähestyimme jokaista ehdotusta tuorein silmin. 

Toisin kuin insinöörit tai arkkitehdit, suurin osa mukaan kutsumistamme ihmisistä ei työskentele päivittäin pohjapiirrosten parissa. Neuvotellessamme mallista kohtasimme toistuvasti epäilyksiä siitä, pystyisivätkö nämä muun kuin rakentamisen ammattilaiset olemaan objektiivisia. Nyt olen iloinen, että pysyimme päätöksessämme.

Vaikka opettaja tai skeittaaja ei ehkä työskentele CAD-kuvien kanssa, he tietävät paljon tarpeista ja tiloista. Ensimmäisistä valmistelutapaamisista aina varsinaisiin arviointityöpajoihin asti saimme vahvistusta sille, että olimme tehneet oikean ratkaisun. Asiantuntijamme saapuivat paikalle valmistautuneina, ajoissa sekä kunnioittavalla ja vilpittömällä otteella. Yksi varhaisessa vaiheessa mukaan tullut opettaja kiteytti sen, minkä näimme kaikissa työpajoissa: nähdyksi tulemisen voiman. Hän sanoi: "Olen otettu siitä, että meidät ja lapset nähdään näin tärkeinä. Että kokemuksemme otetaan mukaan jo tässä vaiheessa – eikä vasta silloin, kun pitää korjata jotain.”

Vaikka olen tehnyt suurimman osan urastani julkisten tilojen parissa, opin näiltä ammattilaisilta valtavasti.

Keskustelimme muun muassa siitä, kuinka tärkeää on tarjota rauhoittumiseen soveltuvia tiloja neurokirjolla oleville kävijöille tai taaperoille, joilla on kiukkukohtaus. Eräs opettaja kertoi, että koululaisille suunnatuissa työpajoissa työskentelytilan ja wc-tilojen välinen etäisyys vaikuttaa aikuisten ja lasten suhteeseen ryhmässä – ja näin ollen myös vierailun kustannuksiin.

Opimme, että museon kirjasto ei koostu pelkästään kirjoista vaan myös piirustuksista ja malleista, ja että suunnittelijat ja tutkijat saattavat viettää päiviä tai viikkoja työskennellen tietyn aineiston parissa. Puhuimme siitä, miten Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttely voi koostua vitriineissä olevista arvokkaista esineistä, mutta yhtä hyvin se voi olla äänekäs ja sotkuinen tuotantoketju tai suuri kone. Keskustelimme myös siitä, että museon liiketoimintamalli nojaa tapahtumatiloihin, jotka tarjoavat huikeita kaupunkinäkymiä ja joita voidaan käyttää myös aukioloaikojen ulkopuolella.

Erityisesti mieleeni jäi opettaja, joka sanoi maiseman, seinän, hissin ja oven, koko museorakennuksen, olevan pedagoginen väline, ei vain näyttelyjen tausta. Toinen unohtumaton huomio tuli esteettömyyden asiantuntijalta. Hän korosti, että myös heidän, joilla on erityistarpeita, on tärkeää voida liikkua museossa yhdessä seuralaistensa kanssa niin, ettei hissi pakota heitä kiertämään eri reittiä. 

Yhteiskehittämisen seurauksena me kilpailun järjestäjät, ja minä fasilitaattorina, paransimme valmiuttamme inklusiiviseen vuorovaikutukseen. Opimme käyttämään kuohotulosteita pohjapiirustuksissa ja huomasimme, että pienet 3D-tulosteet rakennuksista eivät olleet hyödyksi vain sokeille asiantuntijoille, vaan kaikille osallistujille.

Työpajojen jälkeen paketoimme palautteet yhdessä projektipäällikkö Reetta Turtiaisen ja kilpailusihteeri Jussi Vuoren kanssa. Ne liitettiin raportteihin yhdessä tavanomaisen teknisen, rakenteellisen ja taloudellisen analyysin kanssa. Jokainen tiimi sai laajan yleispalautepaketin sekä yksityiskohtaista palautetta omasta ehdotuksestaan. Palautteen laajuus ja yksityiskohtaisuus ylitti selvästi kilpailujen tavanomaisen tason.

Vaihe 3: Asiantuntijatyöpajat Helsingissä

Aiempien vaiheiden lisäksi tarjosimme jokaiselle finalistitiimille mahdollisuuden nähdä rakennuspaikka Helsingissä ja saada kolmen tunnin asiantuntijakonsultaatio aiheista kuten museopedagogiikka, näyttelysuunnittelu, ravintola- ja kahvilatoiminta, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet, museotoiminta, kuratointi, audiovisuaalinen suunnittelu ja tapahtumat. Vaikka tämä edellytti merkittävää taloudellista panostusta, näimme sen sekä keinona nostaa lopullisten ehdotusten laatua että tasa-arvoinvestointina kansainvälisessä kilpailussa. Suunnittelimme prosessin sillä oletuksella, että ainakin osa tiimeistä olisi ulkomailta ja monilla ei olisi ollut aikaa, rahaa tai mahdollisuutta tulla Helsinkiin kilpailun ensimmäisessä vaiheessa.

Konsultaatiot noudattivat samaa kaavaa:

• Ehdotuksen esittely ja alustavat ajatukset tuomariston palautteesta (20 min)
• Asiantuntijakeskustelu ehdotuksen vahvuuksista ja haasteista suunnittelutiimin osallistumatta keskusteluun (30 min)
• Tauko (15 min)
• Vuoropuhelu suunnittelutiimin ja asiantuntijoiden välillä, keskittyen niihin asioihin, joista suunnittelutiimi halusi keskustella (90 min)
• Vierailu museotontilla

Otimme anonymiteetin ja luottamuksellisuuden kysymykset erittäin vakavasti. Kaikki asiantuntijat saivat koulutuksen luottamuksellisuudesta ja allekirjoittivat salassapitosopimukset. Teimme selväksi etukäteisviestinnässä ja työpajan alussa, että asiantuntijat tunsivat kilpailuohjelman, mutta eivät olleet osa tuomaristoa eivätkä vaikuttaisi voittajan valintaan. Suunnittelutiimit saivat matkakustannuksiin stipendin, mutta järjestivät itse matkansa ja majoituksensa. Tuomaristolle ei ilmoitettu työpajojen ajankohtaa eikä paikkaa. Asiantuntijat, myös allekirjoittanut, saivat tietää suunnittelijoiden henkilöllisyydet vasta aamulla kätellessä – näin vältettiin utelias googlaus tai muu tiedonhaku. Fasilitaattorina korostin, että oli tiimien vastuulla käyttää asiantuntijoita omaa työskentelyään hyödyntävällä tavalla, ja että heillä oli täysi vapaus päättää, miten ja missä määrin he hyödyntäisivät saamaansa palautetta. Anonymiteetin varmistamiseksi työpajoista ei tehty kirjallista dokumentointia eikä keskusteluista raportoitu tuomaristolle.

Myönteinen ja hyödyllinen kokemus

Teimme monia asioita uudella tavalla ja kohtasimme matkan varrella epäilyksiä ja kritiikkiä. Siksi halusimme oppia prosessista. Työpajojen jälkeen kerätty anonyymi palaute osoitti, että olimme oikealla tiellä. Työpajakokemus sai keskiarvoksi 4,7 ja mediaaniksi 5 asteikolla yhdestä viiteen. Työpajojen hyödyllisyys nyt ja tulevia kilpailuja varten sai keskiarvon 4,6 ja mediaanin 5. Suurin osa osallistuneista arkkitehdeistä suosittelisi mallin käyttöä tulevissa kilpailuissa.

Palkitsevinta palautetta oli arvostuksen osoittaminen laaja-alaiselle asiantuntemukselle. Eräs vastaavista arkkitehdeista kirjoitti, että asiantuntijat antoivat arvokasta osaamista häiritsemättä projektia. Hän koki, että asiantuntijat pyrkivät tukemaan taustalla olevaa suunnittelukonseptia mahdollisimman pitkälle. Toinen arkkitehti kertoi, että asiantuntijoiden reaktiot vahvistivat heidän omia oletuksiaan ja antoivat inspiraatiota jatkokehitykseen. Useat suunnittelijat arvostivat asiantuntijoiden valmistautumista juuri heidän ehdotuksensa ymmärtämiseksi.

Asiantuntemuksen laajentaminen

Palautteesta käy myös ilmi, että monet finalisteista arvostavat, kuten mekin, anonyymin kilpailun perinnettä. Vaikka osallistamisen hyöty koettiin suureksi, osa suunnittelutiimien jäsenistä toi esiin huolen anonymiteetin turvaamisesta. Kuten eräs suunnittelija totesi, "jos anonymiteetti voidaan taata, tämä on erittäin tehokas menetelmä."

Otamme huolen vakavasti. Teimme tietoisia valintoja anonymiteetin suojelemiseksi. Samalla on syytä sanoa, että perinteisissäkin kilpailuissa suunnitelmia tarkastelevat usein kaavoittajat, rakenneinsinöörit tai talousasiantuntijat. Joskus he jopa tapaavat tiimejä kilpailun loppuvaiheessa. Asiantuntijapiirin laajentaminen taloutta, suunnittelua ja tekniikkaa monipuolisempaan osaamiseen osoittaa arvostusta ja lisää julkisen hankkeen legitiimiyttä. Se viestii vammaisjärjestöille, henkilöstölle, kuraattoreille, skeittareille, ravintoloitsijoille, poliiseille, tutkijoille, opettajille ja taidekasvattajille, että heidän asiantuntemustaan todella tarvitaan onnistuneiden julkisten tilojen suunnittelussa. Kokemuksemme vahvistaa, että opettaja, tapahtumatuottaja tai vammaisasiantuntija voi tuoda projektiin yhtä paljon asiantuntemusta, objektiivisuutta ja luottamuksellisuutta  kuin insinööri.

Uusi standardi innovatiiviselle hankinnalle?

Toimin kymmenen vuotta Helsingin kaupungilla johtavana viranhaltijana vastaten suurista investoinneista kirjastoihin, museoihin, liikunta- ja kulttuurikeskuksiin. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin toivonut tämän kaltaista mallia hankintastandardiksi.

Ratkaisevaa oli asiantuntijoiden roolin määrittely. He suhtautuivat suunnitelmiin kunnioittavasti ja näkivät roolinsa neuvonantajina, eivät kriitikoina tai arvioijina. Ne, jotka tapasivat tiimejä, olivat riittävän etäällä tilaajaorganisaatiosta. Merkkinä onnistumisesta, useimmat asiantuntijat näkivät potentiaalia kaikissa ehdotuksissa.

Hyödyt tilaajalle ovat ilmeiset. Tällainen osallistaminen auttaa tiimejä välttämään virheitä, jotka voisivat muuten vesittää erinomaisen idean. Esimerkiksi: jos et työskentele museoissa tai lasten kanssa päivittäin, et välttämättä ajattele, mihin laittaa 50 reppua, kun innokas ja ehkä märkä päiväkotiryhmä astuu museoon – mutta asian ratkaisematta jättäminen voi pilata koko aulatilan kokemuksen sekä lapsille että muille museokävijöille.

Kilpailu oli julkinen hankinta. Julkinen hankinta on alue, joka kaipaa kipeästi innovaatioita. Kokeilumme osoittaa, että huolellisella suunnittelulla on mahdollista löytää tasapaino anonymiteetin ja osallistamisen välillä. Osallistavat käytännöt voivat säästää paljon turhautumista ja konflikteja myöhemmässä vaiheessa. Hissin tai työpajatilojen wc:n sijainti on helpompi ja halvempi ratkaista tässä vaiheessa kuin myöhemmin.

Mitä seuraavaksi?

Kilpailutiimeillä on aikaa jättää lopulliset ehdotuksensa 6. kesäkuuta saakka. Kehitetyt ehdotukset julkaistaan 17. kesäkuuta Helsingin kaupungin Kerrokantasi-alustalla yleisön kommentoitaviksi. Voittaja julkistetaan syyskuussa 2025.

Voittajan julkistaminen käynnistää uuden vaiheen yhteiskehittämisessä ja osallistamisessa. Koska kyseessä on merkittävä investointi Helsingille ja Suomelle, osallistaminen on tärkeää hankkeen hyväksyttävyyden kannalta. Se on myös testi voittaneelle arkkitehtitiimille. Heidän on osattava luovia sidosryhmien ja kansalaisten usein ristiriitaisten toiveiden, hankkeen budjetin, rakenteellisten rajoitteiden sekä alkuperäisen konseptinsa välillä. Perinteiset anonyymin arkkitehtuurikilpailujen käytännöt eivät huomioi suunnittelijoiden kykyä ja halukkuutta yhteistyöhön ja yhteiskehittämiseen.

Toivon, että tällaisesta osallistamisesta ja yhteissuunnittelusta tulee tulevaisuudessa normi merkittävien rakennusten suunnittelussa. Kun osallistaminen tehdään hyvin, se lisää sekä innovatiivisuutta että hyväksyttävyyttä. Ja mikä organisaatio sopisi paremmin luomaan uusia suunnittelun standardeja kuin Arkkitehtuuri- ja designmuseo?

Tommi Laitio on kansainvälisesti tunnustettu julkisten tilojen, osallistamisen ja innovaation asiantuntija ja strategisti. Hän suunnitteli ja fasilitoi kilpailun osallistamisprosessin kilpailuorganisaation kanssa. Laitio toimi Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtajana 2017–2021 ja maailman ensimmäisenä Bloomberg Public Innovation Fellow´na yhdysvaltalaisessa Johns Hopkinsin yliopistossa 2022–2024.
www.tommilaitio.com

‍